Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa hengessään.
Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan. Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän Sträubingissä, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.
Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851 —1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi Laestadiuxen Kirkko-Postilla».
* * * * *
Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella Orajärven majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia alkoi tien varrelle ilmestyä.
Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30 kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin kotipuolessa!
Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen, tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani odottamaan.
En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.
Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä, liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha, ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt, mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä erämaassa.
Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt. Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa. Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.