Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle Kuivallekankaalle, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle. Länsipuolella on iso Matarengin kylä samoinkuin ruotsalainen Ylitornion kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja. Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin, osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.
Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu. Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan Kattilakoskenkin. Tämä 18 kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.
Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet. Noista metsäisistä vaaroista on Mäntyvaara erityisen kaunis. Ihana on myöskin Juoksenki, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.
Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen. Muita korkeampi on Pullinkivaara, jonka juurella Svanstenin saha, luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen, tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.
Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta. Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.
Karungin ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena. Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.
Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu, kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat kirkon ainoina »koristuksina».
Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti muutamien muistiinpanojen johdolla.
Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli hihhuleita, jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan. Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa harjottamiseen.
Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti Lars Levi Laestadius, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo edellämainitsemassamme kauppapaikassa Pajalassa. Siellä hän oli viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin. Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille». Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät, raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia. Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin, että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.