Eräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut neuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin saatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin kokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan, jossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma ympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä edes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata pienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan kelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.
Minä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen hauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä mattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti kohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli — ainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona Lapin pakkastalvi!
Tässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi onneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat, rähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua sattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.
Johtuipa siinä mieleeni Linné, luultavasti kuuluisin oppinut, ja lääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän 1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista. Riensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia, joita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti. Linné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa parannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta akkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät kotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat mieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi heidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja, kunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan minäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka lähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan tuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin tiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.
3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN PESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.
Alkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala Aavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution Luoppionvaaran yli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen omituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen vuori.
Matkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen säteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli lounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein meidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli virran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti vaikuttava taulu.
Kylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta näkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas metsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden välistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu Aavasaksa. Aavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei kutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille hyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen, samaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi kivilohkarevyö.
Kun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa odotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin matkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt käytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion valvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein vähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut mielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli narrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä herrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten tuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee. Kummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle. Silloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka pää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä sfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.
Aavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä Tengeliönjoki virtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana Tornionjokeen yhtyy.