Tuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii ne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa sitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa kuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi helposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus muodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.
Ja kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän nyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden voivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.
Lohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin ja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin kuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne pohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin tuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa oli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään miellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset ja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi käynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle kalliiksi.
Poronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina paloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu enimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa kuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi valmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine jotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa Lapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista metsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin. Riekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen ampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa mielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä saa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.
Mitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä mainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista j.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin villeinä kasvavista laajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon jotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan poronjuuston makuineen ja hajuineen.
Tahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä minä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta harvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva, ja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi säteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla aineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.
Mutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena: siirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten — puhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä, Inarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja hevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne ja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta, mikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin. Kauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45 penniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.
Käydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme väliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu tehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta jäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena säilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä verestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma pääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan kerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään ylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi tarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä, hienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla ja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan, porisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut surkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.
* * * * *
Vielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin köyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin Aavasaksalle saavumme.