2. MATKALLA AAVASAKSALLE
Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta tullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa joutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja rakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson eteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».
Tätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan virran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät kuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen, joita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.
Noin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät Kiertovaaralle, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen mahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson, jonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet torninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä on keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa Tornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina tervehtivät.
Syystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta matalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona. Sekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä torneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön kutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys oli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä, tajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.
Ylhö on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä juoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto välähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.
Alituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä pimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa, vaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee kaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä pohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein sellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on tapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia talleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä, kiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.
Entä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä pienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat ihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin rääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia, olisivat täällä miltei loukkauksena.
Vielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita, joita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran epähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin. Tuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei halkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki. Kiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone oli hieno kuin pikku salonki.
Kun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska matkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän tässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen Ylitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen — Tornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea ohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän, mistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.