Matkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko jonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa; väliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla, missä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen. Ylipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.
Pari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen levätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme. Kävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte samallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys. Matkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa, jos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.
Ruotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja onnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät muukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille mukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt ainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen pappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset sanomalehtensä.
Suomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän rantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin maapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies, kuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin, huomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä näkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen »Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme — sieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme — oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä arkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta säteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle; kuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva isäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa ja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet salvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi, että minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan. Kahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat. Nuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat poskipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa kanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari vänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä salaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt näytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden rahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken pyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin väritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia hiiliviiruja.
Kun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani Iska, talon nuorempi, iloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri pyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi itsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin vuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä tarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin kolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin tanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti kotiinsa kulki.
Mutta me etenimme edelleen Joensuuhun, siihen paikkaan, missä koillisesta tuleva sivujoki, Äkäsjoki, kärsimättömänä vaahdoten, villinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen päästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä ja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet, kauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin voimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena, ihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.
Äkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata tunturia. Joen suussa, nimeltään Koskenkurkku, me nousimme maihin loppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille tuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli tänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen kauppasäädynkin tukkimiehiään varten.
Kello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän tuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa viimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin kuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen niukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea ennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti Luosujärven taloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki, mitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä ollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden neuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.
Senpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja koskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin veneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä kysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras ja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.
Saimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni huoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian uusia, iloisia vastuksia voittamaan.