Äkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi kuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko sen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin Aurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen juoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa pidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin kesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana sateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran töksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään kunnialla nivan yli toisensa perästä.
Niin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen kesäpäivä, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain nauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy kuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin me matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän virran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten turvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo meille kaikille kokonaan outo erämaa!
Joen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan asti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat, joissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi mitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen, ja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja, hajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.
Tuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi ja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville, luonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja valmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt ainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei ilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa. Meitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.
Vähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat nopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi ensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä lentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen laulu yötä päivää kajahteli.
Meillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa veneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä jokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen. Sille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien välistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta veimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.
Useinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät muutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset pysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne hyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai eväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.
Tuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja kuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle muutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä yli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä en ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä, kuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla väsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin pitempiaikaiseen valvomiseen.
Ympärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja mukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina. Tuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan lintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan kajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien sulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä raivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin autiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin tiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani täällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin joka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani helsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista päähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä metsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin olin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle mielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!
Täällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon: