ÄKÄSJOKI.
Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen
Kautta hentoin kesävihrerantain.
Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu.
Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin
Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.
»Kohtaloa meidän valitelko
Ällös, hyvä vieras», joki lausui.
»Lyhempi kuin kesä pohjolassa
Ihmiselämäss' on kesä lyhyt.
Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt
Kietoo sydämiä murhemuistot.
Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma
vaeltavan vilpoisata rantaa.
Keväänsäde säihkyi silmissänsä,
Kesä lauluissansa lämmin hehkui.
Käki tuskin kukkumast' ol' laannut,
Kun hän jälleen rantamilla kulki.
Povessansa paloi huokaukset,
Kun hän vitkaan eten' erämaahan.
Vaan kun joutsen aikoi etelähän,
Käynti raskas rannoiltani kuului.
Hän se oli, jolta kevät, kesä
Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas,
Hyiset hanget lunta sydämessä.
Hänet kesill' olen jälleen nähnyt,
Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä,
Jäinen hilekiilto katseessansa.
Kesänsä ei saavu enää konsa,
Mutta minun talvi kevääks siirtyy.
Taaskin kautta kesävihrerantain
Lintusten ma lauleloita kuullen
Riennän kauvas, kauvas onnellisna,
Päivän leikkiessä laineillani.»
Kun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä nukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä näin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi solumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta köydestä.
Ja kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu, kaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä, tottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä erämaassa.