Useita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa — enimmäkseen maitse — ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä Suomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän länsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille rannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali- ja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.
Kotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa, mutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa kevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat sireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.
Ja Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat vaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa ylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä morsiuspukimissaan.
Kun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja keskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin j.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla eteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa kukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.
Koska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän keskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa — köyhässä Kolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista kohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut mukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan. Mutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi piakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli ehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja sireenit kukkiin ja lehtiin.
Ja miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo kesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien porisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen aikaan rautateittemme päätepaikka.
Höyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja hauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin ja Tornion välillä.
Kemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni — jo silloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen — joka oli kutsunut minut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua tapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän oli jättänyt hevosen ajopeleineen.
Syvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin tuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen ulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei tule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja hämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle — siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut vietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.
Tuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai kaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran läntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta kasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan jalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin alavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain tavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen rannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun Oulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin matkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.