Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin, niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.
Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.
Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin kuunteli noita vaienneita sanoja.
Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"
Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.
Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.
Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.
Tässä työssä oli hän sitten kauan tuvassa.
Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.
Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.