Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän huomasi Laurilla olevan häneen.
Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento tunkeusi hänen sydämeensä.
Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina, kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan, mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.
Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.
Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.
Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti, ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.
Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut, ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat yhteen.
Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut nukkua.
Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.
Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.