Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.
Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt talosta; niin hellä oli hän emännällensä.
IV.
Leikkuu-aika.
Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa että näin oli laita.
Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi Uotilan tuville.
Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen. Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä ja vapisevia ääniä — nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.
Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus, joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän: milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.
Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta. joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä syvemmin siihen juurtuneina.
Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla tehtävää työtä varten.