Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden, että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori, vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä rauhattomuudesta.
Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.
Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.
Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö, sitä ei voitu tietää.
Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.
Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi kuunnellen.
Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat hiljentää ääntänsä.
Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on, ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."
"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa tyynesti.
Taas vallitsi äänettömyys. Sitten kuului toinen ääni jatkavan: