Vaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja epäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada tarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa omaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla epäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn rauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia juttuja.
Mutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun vaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen ainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa, jonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa haudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen, jonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska tunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin seuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin vain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän häntä.
Tätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa kuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin suruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.
Silloin vastasi Lauri, katkerasti silmäillen:
"Jätä minut vain rauhaan. Surenhan kuollutta."
Viimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä sanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan ajatuksensa syvemmälle sydämeensä.
Kun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut huomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas asui Uotilan talossa.
Tähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen nöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä ylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa syntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan voinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin lapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa itseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat kauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät matkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.
Mutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen viaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat askeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.
Kun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo vielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.