Näin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän ajatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.
Mutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei sitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala lintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista huokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä paranemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria haluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.
Laurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella. Sairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat he, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä nousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla Laurin ensimäinen lapsi lepäsi.
Tuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan valtakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista silmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen lepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja pettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita, mutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä kuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin tuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä, miksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä vielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä saa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja ihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.
Moni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa hengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli, kun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin tempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät työhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli sulkenut tien rukouksen enkeliltä.
Hänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa onneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina pirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se, että se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.
Oli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun katumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli poistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka ei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja hämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa Jumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen oli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle nöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.
Lastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla. Nämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut, olivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi suruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.
Milloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään lapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä oli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat niihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä lähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja vakaasti tahtoi sen sovittaa.
Laurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista, vaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa hallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen lempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.