Eräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli lähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.
Hän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi.
Molemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa.
Viimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:
"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen sen tavata."
Mutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja jonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:
"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä loruja mokomista asioista."
Nämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi hän:
"Kenties se kuitenkin voisi neuvoa minua, kuinka autuaaksi pääsisin."
Kummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun hän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän luuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut lapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:
"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin."
Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.