Papin kertomusta oli Lauri hartaasti kuunnellut valkea kädessään. Kun pappi herkesi puhumasta, kääntyi Lauri kirkkaasti leimuavalta valkealta ja kysyi vähän liikutetulla äänellä, mutta kasvot syvän totisina:
"Missä onnettomuus tapahtui?"
Pappi kertoi tarkalleen paikan metsän alanteessa.
"Minä tunnen sen", sanoi Lauri surullisesti hymyillen. "Kylläpä minä sen paikan tunnen", toisti hän vieläkin kerran.
Sillä välin oli kyytipoika tullut tupaan ja meni talonväen joukkoon, hiljaa kysyen eräältä naispalvelijoista, oliko pappi nähnyt kummituksen, jota hän ei ollut uskaltanut papilta kysyä tuolla pimeässä metsässä.
Pappi kuuli pojan sanat ja näki nyt vasta ympärillään seisovain pelästyneistä ja kysyvistä silmistä, että he kenties kaikki heti olivat toivoneet saavansa kuulla hänen puhuvan kummituksesta, josta paikkakunta näytti olevan taruja täynnä.
Hän kääntyi nyt isäntään ja kysyi matalammalla äänellä, olikohan isäntä nähnyt valkoisen haamun metsässä.
"En ole", vastasi Lauri tyynellä mielin. Mutta näytti kuin vakaa päätös samalla olisi vahvistunut hänen mielessään. Mitään puhumatta, meni hän rauhallisna nukkuvan lapsensa vuoteelle ja nosti sen varovasti syliinsä.
Kun emäntä sen näki, sanoi hän ihmetellen Laurille:
"Sinä herätät lapsen."