Mutta Lauri katseli lasta lempein silmin ja sanoi milt'ei itsekseen:
"Tämän ainoan kerran vain", jonka sanottuansa hän lapsi sylissä palasi papin luo ja sanoi tyynellä ja nöyrällä äänellä:
"Te näitte sen varmaankin?"
"Ihmeellistä se oli", vastasi pappi lämmitellen itseänsä valkean edessä, "ja joku syvä salaisuus lienee siinä kaiketi. Niin selvään, kuin nyt näen teidät täällä tuvassa, näin minä tuon valkoisen haamun hiipivän edessäni ja viimein seisahtuvan jätettyyn hiekkakuoppaan, jossa se vitkaan viittasi suureen hiekkavieremään."
Kauhistus kuvautui kaikkien kasvoissa; ainoastaan Lauri katseli lastansa rauhallisna. Sitten meni hän nuoren vaimonsa luo, suuteli häntä sydämellisesti ja antoi hänelle lapsen, jonka hän siunasi. Sen tehtyään astui Lauri papin eteen, joka, samoin kuin muu väki tuvassa, ihmetellen oli katsellut häntä, ja, silmät kirkkaina ja rauhallisina, sanoi hän:
"Tuon hiekkavieremän alla lepää minun vaimoni, jonka murhasin yhdeksän vuotta takaperin."
Kun Lauri näin puhui, loi hänen vaimonsa kauhistuen silmänsä häneen ja sitten vieraaseen pappiin, tuskalla ja hellästi sanoen:
"Jumala meitä varjelkoon. Miksikäs isäntä semmoista puhuu!"
Mutta Lauri katseli häntä sydämellisellä rakkaudella ja sanoi surullisen vakavana:
"Minun omatuntoni isoo nyt rauhaa."