Sitten istuutui hän renkulle, joka oli takan vieressä. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten, ja ensimäiset kyyneleet, jotka hiljaa heruivat hänen silmistään, lämmittivät hänen kauan tuskallista sydäntänsä.
Hän oli puhunut hyvin tyynesti ja sydämellisesti. Ei hänen käytöksessään mitään ylellistä ollut, eikä kukaan läsnäolevista uskaltanut epäilläkään, että hän totta oli puhunut. Näytti kuin he kaikki olisivat oivaltaneet, ett'ei se ollut hän itse, vaan laupias ja vanhurskas Jumala, joka hänen sanoissaan puhui; ja ääneti ja liikutettuina he katselivat omiin heikkoihin sydämiinsä.
Vieras pappismieskin näki että Jumalan käsi tässä johti tapausten menoa, eikä hän sanonut mitään, vaan laski kätensä rikoksen-alaisen painuneeseen päähän, rukoillen: "Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille ijankaikkisen rauhan!"
Tuvassa oli niin hiljaa, että kuultiin, kuinka tuuli ulkona tohisi hongistossa. Laurin vieressä seisoi Liisa, lapsi sylissään. Hän itki hiljaa syvästi liikutettuna. Nojaten lapsensa kanssa Lauria vasten, sanoi hän miehelleen:
"Miksi tahdot sä syöstä meidät onnettomuuteen?"
Silloin näytti kuin Lauri olisi mielinyt tarttua hänen käteensä, mutta eipä hän tehnyt sitä kuitenkaan, sanoihan vain:
"Kyllähän näet, että Jumala niin tahtoo."
Sitte nousi hän seisoalle, katseli ympärilleen ja sanoi eräälle talonväestä:
"Pastori sanoi tarvitsevansa kärryjä. Eiköhän liene parasta nyt niitä hankkia hänelle."
Mentiin ulos valjastamaan hevonen talon kärryihin.