Lauri kääntyi nyt pappismieheen, kiitti häntä hänen tulostaan ja sanoi sitten:
"Koska nyt näin on käynyt, pyydän saada seurata teitä kirkonkylään, sillä minun pitää lähteä vallesmannin luo."
Silloin hyrähti Liisa ankaraan itkuun, ja ympärillä seisovainkin silmissä oli kyyneleitä, kun kuulivat kunnioitetun isännän sellaisia sanoja puhuvan.
Lauri yksin näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Nöyränä tarttui hän lempeästi Liisan käteen ja sanoi:
"Armas vaimoni, suo mulle anteeksi mitä nyt olen sinulle tehnyt. Mutta omatuntoni tahtoo rauhaa."
Ei kukaan häneltä kysynyt miksi hän entisen emäntänsä oli murhannut. Eikös sitä hennottu, vai ajateltiinko vain isäntää ja sitä taistelua ja tuskaa, joka niin kauan oli hänen sydämessään asunut.
Muutaman hetken kuluttua, jolloin syvä äänettömyys vallitsi, sanoi Lauri
Liisalle:
"Nukkuuko pienokaisemme?"
Hymyillen katseli hän hellällä mielin pientä lastansa, jonka Liisa antoi hänelle.
Silloin tultiin ilmoittamaan papille, että kaikki oli valmis matkaa varten.