Vieras, rehellinen mies meni nyt Liisan luo, antoi hänelle kättä ja sanoi:
"Vaimo parka, pysy lujasti Jumalan sanassa ja muista, että hän on laupias."
Lauri seurasi pappia ja tarttui innollisesti rakastetun vaimonsa käteen.
Äänensä oli hellä ja vapisi, kun hän lausui:
"Nyt saa murhattu rauhaa haudassaan ja rikoksen-alainen sovituksen. Suo sinäkin mulle anteeksi ja sano pojallemme, että olen katunut rikokseni."
Liisa itki, hän itki niitä katkeroita kyyneliä, joita se itkee, joka eroaa siitä, jota hän on rakastanut ja kunnioittanut, kauan uskottuaan, että ystävän omatunto oli puhdas, ja näkee, että ystävä on kärsinyt yksin ja on kärsivä suruja, joihin hän ei saa ottaa osaa. Ei tietänyt Liisa, että Lauri oli tehnyt kaikki heikosta rakkaudestaan häneen. Hän rakasti Lauria vielä nytkin, tuo vaimo parka; eihän hän näin yht'äkkiä voinut luopua rakkaudestaan häneen, ja lapsi sylissään sopersi hän vähä väliä rukouksen, pyytäen Lauria olemaan lähtemättä.
Mutta Lauri hymyili synkkämielisesti, jätti jäähyväiset muille tuvassa oleville, kiitti heitä yhteisen työn vaivoista ja käski heitä uskollisesti palvelemaan emäntää, joka nyt yksin oli jäävä talon haltiaksi.
Vieras ei tahtonut pyytää Lauria jäämään. Hän näki että Lauri, sovitusta isoten, oli tehnyt vakaan ja muuttamattoman päätöksen. Mutta vaistonsa vaikutuksesta vetäytyi hän kuitenkin syrjään ovelta, ett'ei lähtöä jouduttaisi.
Kun Lauri sen huomasi, sanoi hän nöyrästi:
"Hyvä herra pastori, nyt on aika lähteä."
Sitte kääntyi Lauri niihin, jotka jäivät taloon, sydämellisellä äänellä lausuen jäähyväissanat: