"Jumala varjelkoon teitä!"
"Jumala varjelkoon teitä!" vastasivat kaikki hiljaa.
Samat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne, joita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys.
Lähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen tohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä ympäröitsi.
Mutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti pesässään Uotilassa. Se oli nähnyt kaikki, ja nosti nyt siipiänsä, lentääkseen pois Uotilan tuvilta. Sen sijassa lauloi siellä pitkänä unettomana yönä lempeän surun valkoinen lintu katkeran suloisia laulujansa yksinäiselle emännälle, joka kyynelsilmin tuuditteli lastansa, rukoillen Jumalaa laupiaasti suojelemaan sitä tunnonvaivan kalvavasta tuskasta.
Kun kirkolle päin ajajat olivat joutuneet siihen paikkaan Ristimäen metsässä, jossa tapaturma oli tapahtunut, seisahtuivat he, ja sill'aikaa, kun kyytipoika kantoi jätetyt kapineet Uotilasta saatuihin kärryihin, katseli pappi ympärilleen, kenties nähdäkseen tuota ihmeellistä haamua, joka yksin näytti tunteneensa salaisen rikoksen. Ei mitään jälkeä kuitenkaan nyt enää näkynyt siitä, eikä tämän yön perästä mikään ihmissilmä ole nähnyt tuota aikanansa hyvin kammottua kummitusta Ristimäen metsässä.
Mutta Lauri seisoi hiekkavieremällä, ja hellin silmin hän katseli kamalaa hautaa. Tuuli riehui vinkuen sen ylitse ja pani hautaan kaatuneitten puiden havut vapisemaan.
"Nyt pääsee emäntä siunattuun maahan", sanoi hän hellästi.
Sitte he ajoivat eteenpäin. Kirkonkylässä he pysähtyivät. Lauri pyysi silloin nuorta pappismiestä hautaamaan emännän lastensa hautain viereen, kun se aika oli tullut, jonka pappi lupasikin tehdä. Sitten he erosivat toisistaan. Pappi matkusti eteenpäin, perille päästäkseen. Kyytipoika palasi. Hänen kanssaan lähetti Lauri terveisiä Uotilan emännälle, sanoen, "että hänen nyt oli hyvä olla".
* * * * *