Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin hyvän päivän tuttuja.
Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä. Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.
Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan vaikuttaa.
— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.
Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset asettivat hänet kehnoimpien tasalle.
Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja jossa puuttui sanojen takaa mies.
Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin, pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti, mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa, julkisempaa tai salaisempaa.
Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä. Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.
Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä. Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin, saavuttaen hänet eteisessä.
— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.