Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja iloisen näköisiksi.
— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.
— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.
He liukuivat yhdessä ulos.
Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti nuortealta ja hymyilevältä.
Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti istuivat tuvassa.
— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.
— Sehän se onkin oikea järjestys.
Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.