Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä, ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät. Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat. Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.

Ja se esti lähentelemisenkin.

Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt, kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri renttu, niin ainakin pikkurenttu.

Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni, pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä. Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin, hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista, jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.

Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää? Miten?

Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina. Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina, katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.

Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi. Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin, jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta. Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä, kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen, lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua. Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.

Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää. Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen rannalle.

Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle. Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan, ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.

Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.