Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman ilmaa täynnä.
Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään, puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta, josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen rintaan.
Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle. Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi, käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen. Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana. Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului Martin paksu ääni:
— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.
Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti. Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.
Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko, kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla, mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo vanhemman leiman.
Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy, mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen, millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista, pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas. Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.
Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.
Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt, häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää, joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.
— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen
Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.