— Ethän syö sanaasi?
— Enhän toki.
— Lähtäänpä ajamaan kirkonkylään.
— Aivanko kohta?
— Aivan, sillä minun pitää aamulla ehtiä paluumatkaan.
Manun valjastaessa harmajata pukeusivat Eliina ja Toivo, ja pian istuttiin rekeen. Viimemainittujen tie vei Kaislaan, mutta Jonni meni Kallen kera kievariin. Emäntä opasti häntä vierailuhuoneesen, tarjosi kahvit ja katosi sitte. Kului pitkä hetki, koko talossa tuntui vallitsevan kuoleman hiljaisuus. Vihdoin kuului ääniä ja katkonaisia, kiihtynein äänin lausuttuja lauseita, joiden väliin sekautui Kallen ja emännän pehmeämmät ja kesyttelevämmät äänet.
— En suostu, en. Myyn taloni ennen vaikka mustilaiselle.
— Mutta johan se oli suostuttu asia.
— En minä suostu. Sen kuulet nyt, että en suostu. Elkää kiusatko minua, menkää…
— Olehan toki intoilematta, kuului emännän tyynnyttelevä ääni.