— En unhota.
Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle, josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.
Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja kertoi antamastaan lupauksesta.
— Jotakin on tehtävä.
Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.
— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?
— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito, jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.
— Miten?
— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset, pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.
— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.