Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.
— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman ystävälliseltä.
— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene.
Ankka, määkivä piru, mene.
Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri hammasta, jotta narskui.
— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.
Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen takinpielustaansa.
— Ei askeltakaan enää tätä tietä.
— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.
Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.
— Naaraspässi.