Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.
Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti
Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.
Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia kohota ylös.
Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.
— Miksi kuristat minua?
Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.
— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?
— Nousehan ylös käymme Kaislaan.
Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.
— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.