Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.
— Näytähän sitä.
Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän:
Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.
Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa, jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön. Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön sommittelema.
Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.
Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin, vaikka näki tekevänsä väärin.
Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.
Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään, johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta, paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.
Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin, mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä silmiin ja virkkoi: rukoile.
Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.