Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti.
Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.
— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?
— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.
— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.
— Niin.
— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata sanaa.
— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.
— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan. Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka. Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.
— Totisesti, tuota en ole ajatellut.
— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy, jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.