— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me muut kaikki olemme lapsia.
Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli aivan punainen kasvoiltaan.
Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:
— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille…
— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.
Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.
— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.
Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että
Jonni ja pastorikin säpsähtivät.
— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.
Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen varman voittonsa tappioksi.