Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus. Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.
Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran, kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen. Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin. Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi, leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.
Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi. Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui kahden kannattajansa välissä.
Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään. Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän eteensä ja virkkoi:
— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset. Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla hajautumatta, te Saksan pässit.
— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti, joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.
— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit määkivät päin mäntyyn.
— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun mies aina on miehen veroinen.
— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.
Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.