Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa, mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus, joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras, mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi. Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset. Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa, nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä, ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai, ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.
Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen. Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen vaimonsa.
ENEMMÄN RAKKAUTTA
Tyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt. Hänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät silmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla näkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi joko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.
Ja vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan täysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja sopusuhtaista.
Häiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä lähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä edessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja hämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki hänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä, ja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri rikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.
Vihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö käänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän joutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen pikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se vaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön, Suursalmen Immen edessä.
— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.
— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.
Esittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät taas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan, sitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.