— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.
Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan. Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen mukaisesti.
Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään, vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo, avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli kovin arka hoidettava.
Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista kysymyksistä.
Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä. Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ, työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —
Painui kesä syyspuoleen, tummenivat illat, tuprusi ahkeraan savu Seppolan riihestä. Kun kaikki oli puitu ja korjattu, tehtiin tulojen yhteenlaskut. Numerot olivat masentavia, sommitteli niitä miten tahansa, aina jäi tulokseksi, että maanantimet jyvineen, korsineen ja kaikkineen kipin kapin riittävät heidän elääkseen seuraavaan uutiseen.
— En voi tätä käsittää, virkkoi Jonni rengilleen. En tarvitse maksaa vuokraa, kun torppa on omani, mutta edeltäjäni maksoi vielä verotkin. En käsitä, miten voitiin tulla toimeen.
— Minäpä käsitän, pantiin kitua toimeentulon rinnalle.
— Selitähän se tarkemmin.
— Kyllä selitän. Näes, kuu keitettiin kahvi, pantiin sikurin höysteeksi vain pari papua jaloa viljaa, tupakkiin leikattiin pyörtänekärsämön kukkia muka hauskan hajun vuoksi, jokainen voinaula, jokainen muna vietiin kaupungin torille. Ja sinne vietiin vasikat, porsaat ja kananpojat, sinne vietiin teeret ja metsot, joita väsymätön mies syysaamuin pudotteli kuvilta ukkovaarin vanhalla luotipyssyllä, sinne vietiin kaikki, mikä vain kykeni lantiksi muuttumaan.