— Ja mitä jäi heille itselle?
— Jäi jouluksi silavaa, kesäksi kirnumaitoa ja järven kaloja.
— Muistan tämän talon entisen isännän aina ajaneen kirkolle hyvällä hevosella.
— Sillä oli silkkimusta. Mutta kylläpä kerrotuinkin, että hän, kyntäessään näitä peltoja silkkimustallaan, itse työnsi aatraa, jotta selkä oli mykkyrässä.
Jonnilta pääsi nauru, mutta hän heti katui sitä.
— Ei sopisi nauraa, koetti hän puhdistautua. Ei sopisi.
— No, ei ole itkunkaan syytä. Toimitithan itse täällä perukirjoituksen ja huutokaupan, rahoja tuli riski tuhat, toinen sen verta kuuluu olevan säästöjä.
— Kyllähän niin, mutta ajattelehan myöskin, että niiden eteen on ponnisteltu koko miehuuden elämä.
— Koko miehuuden elämä kyllä, mutta ajattele myöskin, että mies oli oma herransa, kun vain kykeni vuokran suorittamaan. Ajattele kun hän silkkimustallaan ajoi Seppolan tanhualle ja silmäili alas järvelle päin. Laihot olivat hänen laihojaan, hän alotti leikkuun milloin tahtoi, hän nousi ylös ja meni makuulle milloin tahtoi, hän lähti kuville teeriä ampumaan milloin tahtoi, hän teurasti vasikkansa ja lähti kaupunkiin milloin tahtoi, hän oli Seppolan isäntä ja semmoisena miehen veroinen yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Siitä ihmisen henki vasta elää ja sen vuoksi hän antaakin kaikki alttiiksi sielua myöten, kun vain pääsee riippumattomaksi maatilkun omistajaksi.
— Onhan tuo niinkin. Luuletko Seppolan minun käsissäni ruokkivan väkensä?