— Sen se tekee jo vuotena kolmantena ennenkuin palvelusaikani loppuukaan, ja sitte tuonnempana se kasvaa hintansa korotkin, kunhan kaikki joutilaat nurmet, aitovarret ja ojaäyräät palkataan työhön muiden mukaan.
Valoisan ajan mentyä ohi ja iltojen venyttyä pitemmiksi, ruvettiin Seppolassa tarkemmin seuraamaan maailman tapahtumia. Toisen veistellessä tai sahatessa luki toinen ääneen ja Eliinakin silmäili lehtien viivanalaisia rakkausjuttuja tai kuunteli pääkirjoituksia ja aikakauslehtien vakavampia selontekoja, joita Jonni aina hankaili.
Talventulo oli uutuus, koko Seppolan elo ja elämä muuttui kuin taikalyönnillä.
— Nyt luistaa jo reki, virkkoi Martti, kun oli puolituntisen heitellyt lumia, virkkoi ja riensi ulos, silasi harmajan ja ajoi hakemaan sanomalehtiä.
Seuraavana päivänä ajoi Eliina kotiinsa järven jäitä ja niittyjä pitkin ja toi Seppolaan siskonsa Naimin.
Aika riensi, läheni joulu, saapuen perille kuutamon ja helkkyvän pakkasen kera, jotka vain kohottivat tunnelmia. Seppolan tuvan lattialle oli levitetty olkia, liedessä leimusi hulmuisa pystyvalkia, Eliina kattoi pöytää siskonsa kera. Kuului tanhualla kulkusien ääni. Martti ryntäsi ulos, Jonni aikoi seurata jälessä, mutta tuvan ovi jo avautui ja sisään astui mustiin ja suruharsoon puettu rouva, taluttaen kädestä pientä, kahdeksan tai seitsemän vuoden vanhaa tyttöä. Ensi hämmästyksen mentyä ohi, tunsi Jonni tulijan Jullun äidiksi. Vaihdettiin tervehdykset ja toivotettiin iloista joulua. Istuttuaan pystyvalkean ääreen lämmittelemään, virkkoi rouva:
— Jopa olette muuttuneet sitte viime näkemän, mutta semmoinen te yleensä olette, jommoiseksi olen ajatuksissani kuvitellutkin teitä Jullun kuvauksien perusteella. Tahdoin kuitenkin nähdä teitä. Mitä minä nyt tunnen teitä kohtaan, sitä voitte vaan aavistaa.
Rouvan katse suli pehmeäksi ja ääni värähteli, mutta kasvot loistivat valkeata mieltä.
— Sallitteko että sinuttelen teitä molempia? Kutsukaa te minua tädiksi.
— Kernaasti, vastasi Jonni.