— Liisillä on oma tarinansa, kun uni-Matti kerkii tupaan, sitte Liisin tarina kerrotaan.
Jouluillallinen päätettiin virrellä.
— Olen isän kodissa siihen tottunut, lausui Jonni, enkä osaa ajatellakaan jouluiltaa ilman jouluvirttä.
He lauloivat kaikki yhdessä. Jonnilla oli pehmeä ja matala ääni, jossa oli kyllä tunnetta ja sydämmellisyyttä, mutta hänen kookas vartalonsa vaikutti, että äänen kokonaisvaikutus oli vallan erityinen, melkein samanlainen, kuin olisi valtava koski lorissut pienen puron lailla.
Valvottiin yötä myöhään, vihdoin Eliina virkkoi:
— Minne teemme tädille sijan?
— Tähän lattialle.
Jullu ja Liisi nukkuivat jo raskaasti, kun rouva alkoi kertoa viimemainitun pikku tarinaa. Tyttö oli isätön, äiti oli joutunut naimisiin viinaan menevän ja kierosilmäisen suutarin kanssa. Asuivat kivenheiton päässä heistä. Naimisiin mennessä oli mies vannonut julkiset valat kohtelevansa Liisiä, kuten omaa lastaan. Ne valat tiedetään. Jo vihkijäispäivän huomenissa, häähumalan uudistuttua, potki isä tyttöä. Silmät turvoksissa ja parkuen juoksi tyttö raukka aina rääkkäyskohtauksien jälestä heidän kyökkiinsä, jääden väliin yöksikin, kun oli oikein suunniltaan säikähtynyt. Sitä kesti melkein vuoden. Oli kesäpäivä, ilon päivä, illalla tuli postissa kirje Jullulta, jossa kerrottiin, että uusi Väinämöinen oli laulanut hänet kievarista Taivos-ukon luostariin. Postin kintereillä seurasi Liisi, hiukset hajalla, mustelmia kasvoissa ja käsivarsissa. Jäi yöksi, jäi päiväksi, jäi heille ainiaaksi.
— Tahdoin pelastaa poloisen muistoksi ensimmäisestä valontuikkeesta surujen yössä.
— Tädin ja Jullun luonteet vetävät aivan samaan, huomautti Jonni.