— Nuorempien tyttärien avulla. Tärppäsi oitis.
— Se oli mainiota.
— Mutta rahoista ollaan tiukalla, ei auta muu, kuin hommata iltamia, keräyslistat eivät tuota suurin.
Puhuttiin muistakin edistyspyrinnöistä, kunnes pastori kesken kaikkia tokasi:
— Voiko tämä elämä tyydyttää sinua? Etkö tunne toisinaan painostusta?
— Totta puhuakseni en ole tuntenut, paitsi parina kertana, jolloin tapasin Eliinan itkemässä.
— Ei huoli uskoa, väitti Eliina.
— Mutta se meni ohi. Syksyn ja talven rajoissa täällä tuntuu suvantoiselta, mutta annahan, kun lyö lumet alas taivaasta, niin ollaan kun jossakin etukaupungissa, josta milloin tahansa pääsee suuren maailman keskukseen. Hosulaisten ja naapuripitäjäläisten tiukukellojen ja kulkusien kilinä kuuluu alituiseen tuolta metsänkärjen tienoilta. Eliina, mehän asumme jossakin Lontoon tai Pariisin etukaupungissa. Eikö niin?
— Asumme hyvinkin.
— Ja meillä on naamiohuveja ja tanssiaisiakin, kuten suuren maailman yhteydessä olevilla ihmisillä ainakin. Näes, kun milloin Eliinan silmät eivät ole yhtä kirkkaat kuin jänönkin, niin mitä luulet minun tekevän? Minä rupean tanssimaan. Minusta on tullut mainio soolotanssija. Tahdotko että näytän?