— Annahan tulla.
Jonni meni ovensuuhun, asetti päähänsä lammasnahkalakin kallelleen ja takaraivolle, sekä alkoi tanssia. Se oli alussa vain jalkojen ja käsien heilutusta, mutta vähä vähältä siihen yhtyi vartalo, silmät, kasvojen ilmeet, ja sitte se muuttui niin lystikkääksi ja hullunkuriseksi, että sitä olisi maantierosvokin pysähtynyt katsomaan. Pastori ja Naimi nauroivat aivan tukehtuakseen.
— Nyt se on tehty, nyt ovat Seppolan emännän kaikki keijukaiset kotona, virkkoi Jonni, joka tanssiessa oli tullut Eliinan eteen.
Kevättalvella ryhdyttiin Seppolassa uuden navetan rakentamiseen. Ja viimeisen kelin vaiheilla syntyi Jonnille tyttö, joka ristittiin äidin mukaan Eliinaksi.
Kevätkesällä, kaupunginmatkalta palatessa, osti Jonni, emäntänsä ja renkinsä mieltä kuulustelematta, kaksi kallista rotulehmää muutamasta naapuripitäjän herraskartanosta, jonka omistajan kanssa hän, ties millä tavalla, oli joutunut tuttavuuteen. Illan suussa saapui hän kotiin lehmineen ja lehmänajajineen. Martti istui rappusilla, Eliina kasteli kukkalavaa ja Naimi hyssytteli tuvassa pikku Eliinaa. Nähtyään tulijat, sylkäsi Martti jalkojensa väliin, Eliina varjosti kädellään silmiään, kuten olisi hänen ollut vaikea tuntea tulijoita. Mutta Jonni oli innoissaan.
— Nähkääs näitä, sanoi hän komealla äänenpainolla. Tuon suuremman nimi on Isabella, tuon toisen Amalia, molemmat lypsävät kahdeksan yhdeksän kannua. Mitä sanot, Eliina? Mitä sanot, Martti?
— En antaisi Tähdikkiä molemmista yhteensä.
— Enkä Punakorvaakaan.
Jonni mainitsi uudelleen kahdeksasta ja yhdeksästä kannusta.
— Eivät ne lypsä Seppolan eväillä yhdeksää kannua. Syötä niillä turnipsit, kakut..