— Ja maito ei ole Tähdikin eikä Punikin maidon arvoista.
— Oma paras, sanoi akka, kun pellavaa perkkasi. Teit huonon kaupan.
— Sittepä tuo nähdään.
Sinä kesänä antoi maa runsaan sadon, kasvoi kaura ja heinä, kasvoi ruis ja kaikki mikä oli vakoon laskettu. Onni hymyili seppolaisille tuvassa ja tuvan ympärillä. Pikku Eliinan ilmaannuttua ei Jonnilla enää milloinkaan ollut aihetta tanssia silmän keijukaisia kotiin, sillä emäntä oli iloinen kuin leikkivä lapsi ja onnellinen kuin sirkka poutasäällä.
Mutta Isabella ja Amalia myytiin Kaislaan.
— Täällä haisikin jo niin ylimykseltä, ivaili Martti, kun ajajat katosivat lehmineen Seppolan portista. Meikäläistä alkoi oikein hävettää omissa silmissään.
Muut nauroivat, mutta Jonni näytti vakavaa naamaa.
Elettiin talvi, jouduttiin kevääsen ja kesään, vuodentulon toiveet alkoivat näyttää harmailta. Kevätkesällä ehkäsi kuivuus kasvullisuuden kehitystä, heinänteon alussa alkoi sataa, ensin harvoissa ja lyhyissä kuuroissa, sitte roiskahutteli joka päivä ja useitakin kertoja päivässä. Kävi tukalaksi suorittaa kunnolla minkäänmoista työtä. Sen lisäksi yhtämittaiset sateet painostivat mieltä, ilo ei ilolta tuntunut, riemu ei riemulta maistunut. Jonni varsinkin oli masentunut. Seppolan kannattavaisuus pyöri hänen päässään aamulla ensimmäiseksi, illalla viimeiseksi. Edellisen vuoden runsas sato oli nostatellut hänen itseluottamustaan ja herättänyt hänessä toivoa, että Seppola vaivojaan valittamatta hyvinkin voi elättää asujansa, mutta toinen kesä jo horjautteli elämän koulussa karaistumatonta luonnetta, joka lisäksi vielä oli tuliverinen ja herkkä pilvilinnoja rakentamaan.
— Tämä vuosi vie taaksepäin, ei auta mikään, virkkoi hän rengilleen, rukiinkylvöä alottaessaan märkään maahan.
— Vie väkisinkin, myönteli Martti. Ne olivat kevätkesän poudat, jotka turman tekivät, sateista ollaan kyllä vahingoitta suoriuduttu.