— Käyn hakemaan lääkäriä, virkkoi Jonni.
Lääkäriin oli neljä penikulmaa.
— Lähde pian, kehoitti Eliina.
Jonni riensi silaamaan harmajata ja oli jo nousta rattaille, kun äiti ilmaantui estämään.
— Jätä lähtö, pikku Eliina kuolee, ennenkuin ehdit palata.
Lähtijä taipui äidin tahtoon.
Illalla kävi tuoni lujemmin käsiksi hentoon saaliiseensa. Pieni ruumis vavahteli, kätöset puristausivat nyrkkiin, katse terästyi läpitunkevaksi, ja silloin tällöin kuului voimaton valitus. Neljännestunnin teki tuoni päättäjäistyötä, sitte hento ruumis ojentihe suoraksi, kuului pitkä, voimaton valitus, ja pikku Eliinan silmä oli sammunut ainiaaksi.
Kalpeana seisoi Jonni kehdon ääressä, äiti, Naimi ja Eliina itkivät.
Kehto nostettiin illalla Naimin huoneeseen. Yöllä alkoivat salamat käydä, liekit kulkivat ristiin rastiin, ja toisin silmänräpäyksin oli ilma suurena tulimerenä, jossa salamankielet sähisten välähtelivät joka suunnalle.
Sydänyön vaiheilla heräsi Jonni. Ensi tuokiona ei hän muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta sitte tuonen päättäjäistyö kuvastui kaikkine vivahduksineen hänen silmiensä eteen. Tieto, että pikku Eliinan tuskat nyt olivat loppuneet, synnytti sanomattoman rauhantunteen, joka, vaikka olikin hetkellinen, oli siksi luonnollinen ja todellinen, että se työnti syrjään muut ristiriitaisemmat tunteet. Pikku Eliina ei kärsi enää tuonen kourissa, tuo ajatus risteili yhtä valoisana Jonnin mielessä, kuin salamat syyskesän yössä, ja siihen ajatukseen upposi ensi hetkien suru ja katkeruus.