— Minähän asun erämaassa, ei minun sovi. Vasikkain juottaminen ja voinmyynti on minullakin pisimpänä sormena suussa. Täytyypä rientääkseni, taival on pitkä.
Ja Jonni jätti Alpon suoriutumaan meijerivaikeuksistaan miten parhaiten taisi.
Huomisen takaa kätkettiin pieni kirstu maan poveen. Pastori puhui ihmistoiveiden raukenemisesta, hauta luotiin umpeen ja seppolaiset lähtivät paluumatkalle.
Sitte vasta heräsi kaipaus. Yöllä ja päivällä, aamulla ja illalla muistui pikku Eliina mieleen. Tyhjä kehto pisti sydämmeen kuin terävä ase, pisti jotta kipu silmänräpäyksen jälestä tuntui ohimoissa. Viiltävimmin tuntui kipu, kun kaipuu sattui unhottumaan hetkeksi ja sitte törmäsi äkkiä rauhaisaan mieleen jonkun ajatuskäänteen kautta. Silloin tuntui kuin olisi puristanut henkeä ja ruumista niin lujasti, että veri oli pysähtyä kierrossaan.
Eikä näyttänyt Seppola enää entiseltä. Se oli kuin syynalainen, joka oli salassa ollut tuonen liittolaisena. Sille ei enää voinut hymyillä entistä ensimmäisen rakkauden hymyilyä, sillä se oli sydämmensä syvään suohon varistanut silloin, kuin pikku Eliinan poskilla punaruusut lumivalkoisiksi kylmenivät.
Kului aika, päästiin tummien syksyöiden ja usvailmojen sivu talveen, saatiin pakkasia ja tuiskuja. Virkeni veri, elpyi ajatus nousemaan surusta. Eräänä iltana palasi Jonni kirkonkylästä. Oli ollut pankkipäivä. Aamulla tuiskutteli, mutta iltapuoleen seesti ja laati pakkasen. Näkyivät tähdet, näkyi kuu. Kotitaivalta tehdessä ajautuivat Jonnin ajatukset tähtitarhoihin, harmajan juosta hölkytellessä omia aikojaan niemien ja lahtien poikki. Seppolaan saavuttuaan virkkoi hän Eliinalle:
— Emme enää sure pikku Eliinan kuolemaa, minä löysin tähden, jossa hän asuu.
Eliina naurahti. Jonni oli aivan kuin muuttunut, vaikka kasvot näyttivätkin mielen riehujen rääkkäämiltä.
— Tulehan katsomaan.
Jonni tarttui Eliinan käsivarteen, he menivät yhdessä rapulle.