Koko työn ajan olin mitä onnellisimmassa tilassa. Tunsin usein väläyksen tapaista innostusta sielussani ja yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustat henget näyttivät poistuneen kauas luotani. Oma olentoni oli melkein kuin uponnut unhotukseen.
Syksypuolella sitte kuva valmistui. Kun olin vetänyt viimeisen viivan, loppui onnellinen tilani. Entinen ikävä todellisuus kosketteli olentoani, rintaani kalvoi entistä kipeämmin, tunsin itseni raukemmaksi kaikkia muita ihmisiä. Kuva ei lainkaan tyydyttänyt mieltäni. Olisin ehkä tehnyt tuhoja sille, joll'ei nuorempi ryökynä olisi vieressäni odottanut silkkipaperin pois ottamista kuvan päältä — jota silmänräpäystä minä kylmin mielin ajattelin.
— Ah, miten mainion elävä ja luonnollinen…
Hän riensi viemään kuvaa vanhuksille.
Se aiottiin asettaa virkahuoneen seinään, mutta siihen en minä suostunut millään ehdolla. Pitkien väittelyjen jälestä ja sitte kun rouva oli taipunut puolelleni, pääsi mielipiteeni voitolle. Kuva asetettiin renkitupaan, minä tein sen ympäri puitteet ja leikkasin lasin päälle. Vieraille sitä usein näytettiin. Ja jos minä satuin olemaan saapuvilla, tarkastettiin minutkin kantapäästä kiireesen asti.
Samana syksynä rupesi aivan odottamatta uusi tulevaisuus kajastamaan silmiini. Kirkkoherra kutsui minut luokseen eräänä iltana ja virkkoi:
— Sipi ei taida olla elämäänsä oikein tyytyväinen.
— No, eihän sitä kukaan taida olla… ainahan ihminen nurisee.
— Niin kyllä… mutta jos Sipi tahtoisi lukea ja oppia enemmän.
— Kyllähän minä tahtoisin. Halu on niin kova.