Opetustoimeen sitte kiinnyin kokonaan. Omien tietojeni suuruus alkoi kutistumaan turhan pieneksi ja usein tuntui siltä kuin ei olisi enää hituistakaan jälellä kaikesta siitä mitä olin ahmien lukenut. Kuitenkin tuntui tilani paljo onnellisemmaksi entistä. Elämäni tarkoitus, joka näihin saakka oli ollut hämärä ja epäselvä, alkoi vähitellen väikkyä silmiini ehjäpiirteisempänä ja monet arvoitukset, joiden perille en luullut eläessäni pääseväni, selvenivät itsekseen. Minulla oli nyt oma asemani ja oma tehtäväni yhteiskunnassa.
Köyhiin oppilaihin kiinnyin lujemmin, vaikka en tosin siltä rikkaita vihannut. Mutta tunteitteni laineet eivät heitä neuvoessa ja opettaessa tuntuneet niin lämpöisiltä kuin olisin suonut. Ääneeni ja sanoihini tuli väkisinkin toinen väre ja usein sain säikähtää salaista välinpitämättömyyttäni heitä kohtaan.
Ihmiset kohtelivat minua ylimalkaan hyvänpuoleisesti. Mutta siihen lie vaikuttanut muukin kuin oma olentoni ja asemani. Puheluissa tulin usein huomaamaan, että minun olkani takaa pilkisti veljeni, joka oli rikas maakauppias ja kahden talon omistaja — ja ihmeekseni pilkisti se usein semmoistenkin henkilöjen silmiin, joista olin vallan toisia ajatellut. Onneani ei tuommoinen asianhaara kuitenkaan häirinnyt, mutta usein se minussa herätti halveksumista ihmisiä kohtaan ja ehkä myöskin hetkellistä katkeruutta kaikkea rikkautta kohtaan.
Lukemishaluani sain nyt mielin määrin tyydyttää. Hätiköiminen ja pintapuolisuus oli ainoa mörkö, jota sillä alalla täydyin pelätä. Jotta en hutiloisi luvuissani, otin uudestaan käsille opettajan johdannolla lukemani aineet ja laventelin niitä. Sitte vähitellen alottelin lukemaan omin päin. Ostin fysikan ja siveysopin oppikirjat. Aineiden uutuus minua viehätti siihen määrään, ett'en taasenkaan kaivannut mitään. Olin onnellinen ja tyytyväinen itseni ja ympäristöni kanssa. Kun vaan ajatuksillani oli uutta, miellyttävää työtä, en tuntenut yksinäisyyttä enkä tyytymättömyyttä.
Tähän saakka ei minulla ollut ketään naistuttavaa. Tytöt, joiden pariin olin joutunut, eivät olleet tehneet minuun pienintäkään vaikutusta — ei ainakaan lemmentunteen suhteen. Heissä aina löytyi joku ominaisuus, joka vaikutti jäädyttävästi sydämmeeni. Melkein jo tulin siihen päätökseen, ett'ei mielehistäni maan päällä löydykään.
Toisena opettajavuotena sain yhden lukupiirin entisten lisäksi — erään pienen sivukylän. Se oli kaukana kirkolta ja sievä järvi levisi sen alipuolella. Tulin sinne kevätpuolella, jolloin kinokset jo alkoivat sulamaan ja järvi luomaan yltään jääpeitettään. Talossa, jossa pidin koulua, oli ystävällinen emäntä, isäntä oli harvapuheinen ja elämässään niin yksinkertainen kuin konsanaankin metsäkylän asukas voi olla. Oppilaita ei ollut täyttä kahtakymmentäkään ja nekin olivat käytökseltään siistiä, hiljaisia.
Koulunpito oli helppoa ja huvittavaa. Ainoa, mikä teki olon ikäväksi, oli sanomalehtien puute. Niitä en nähnyt koko kylässä ainoatakaan, en ainakaan talollisilla, joiden luona satuin käymään. Mökkiläisiä taasen ei näkynyt kylän tienoilla kuin pari kolme. Kerran varmuuden vuoksi virkoin emännälle:
— Tänne kylään ei tule yhtään sanomalehteä.
— Tuleepahan.
— Minne?