— Tuonne sepälle.
— Lukeeko se sanomia, kun on jo vanhakas.
— Eihän se lue, mutta Aini lukee.
— Aini…!
Miten kummanlaisesti tuo nimi vaikutti minuun, en osaa kuvailla. Säpsähdin ikäänkuin olisi joku näkymätön voima koskenut tunteitani tai joku suuri ja tärkeä salaisuus äkkiä paljastunut eteeni.
— Se on kenties käynyt kansakoulua.
— Ei ole, muuten vain on kovin lukuhaluinen.
Emäntä lähetti tytön hakemaan sanomia ja minä rupesin niitä lukemaan, mutta ajatukseni eivät mitenkään tahtoneet pysyä kerällä. Lukiessani jo toisaalta unhotin asiat ja tapaukset ja herettyäni en muistanut iki mitään. Asuinhuoneeni ilma tuntui rasittavan ummehtuneelta, koko elämäni oudolta. Karkoittaakseni luotani yksinäisyyden ja tyytymättömyyden mustia henkiä, lähdin ulos kävelemään. Palattuani oli mielentilani paljo keveämpi, valvoin myöhään iltaan sanomalehtien ääressä. Seuraavana päivänä alkoi taas tavallinen meno. Helppo koulunpito huvitti minua, mutta illoin ja väliin opetustunneillakin olin hajamielinen. Ainin nimeä kuulin lasten ja aikaihmistenkin usein mainitsevan — ja nimen mainitseminen vaikutti minuun kuin kaunis soitanto. Olisin kuunnellut sitä miten usein tahansa.
Viikon loppupuolella menin itse käymään sepän luona. Asiani oli viedä vanhat sanomalehdet pois ja tuoda uusia sijaan. Aini oli yksin tuvassa, kun astuin sisään. Hän istui ompelukoneen vieressä, liedessä kiehui illallinen. Lausuin hyvän illan ja menin tervehtimään häntä. Mitään erityistä kauneutta en hänessä huomannut. Kasvojen iho oli enemmän tumma, silmäripset olivat pitkät, vartalo hoikka.
— Miten vanha olet? kysyin minä, suoraan sinutellen häntä, kuten tapani oli vertaisteni kanssa.