— Eikö sitä voisi muuttaa?… no ei suinkaan…
Aini punastui vielä enemmän, kun huomasi häiriössään ilmaisseensa ehkä liian paljo. Minua tuo punastuminen kovin miellytti.
— Voipi sitä kyllä siirtää, jos vaan…
— Istuhan toki, keskeytti Aini… näyt olevan kovin palavissasi.
— Kyllähän sitä näin kuumalla…
Istuin rahille. Olentoni ikäänkuin imi itseensä huoneen ilmaa ja silmäni nauttivat jokaisesta esineestä, jonka lähelläni näin.
— Mitä sinulla on kädessäsi, kun niin varovasti pitelet sitä?
— … On lahja sinulle.
— Minulleko? Näytä…
Aini rupesi avaamaan ohutta pakettia, otti paperin toisensa perään sen ympäriltä pois ja sitä tehdessä kädet näyttivät vapisevan pelkästä uteliaisuudesta. Viho viimeinkin sormet pääsivät koskemaan valkoiseksi kiilloitettua kehystä ja silmäin eteen levisi yhdeksäntoista vuotiaan neidon kuva, liitukynällä piirretty vaaleahkoon kuvaantopaperiin. Vartalo oli hoikka ja rinnan röyhellykset niin aistikkaasti sievennetyt, että kaikki kiihoittava kauneus oli jäljettömiin hukkunut.