— Tunnetko kuka se on?
— Sipi… hyvä Sipi!
Aini loi minuun katseen, joka ilmaisi miten onnellinen hän oli lahjan johdosta. Silmät loistivat niin sydämmellisesti ja huulien hymy ihan rusotti ilosta. Asetettuaan kuvan pöydälle haarikon nojaan, katseli hän sitä lähempää ja kauvempaa, jopa vihdoin viimein sivuiltakin. Sitte hän rupesi nauramaan ääneen…
— Miten aijot viettää täällä aikojasi?
— Luen, kalastelen… ja käyn luonasi usein.
— Niin tosiaankin, se sopii hyvin… minullakin on sitte paljo hauskempi.
Aini otti kangasta ja sakset käsille — hän oli kylän ompelija.
— Lue jotakin keveätä, pyysi hän minua… vai tekeekö mielesi järvelle?
— En minä yksin, mutta jos sinä…
— Toisella erällä… tämän röijyn on kiire.