Ainin puuhatessa työtään, rupesin minä lukemaan nuorison neuvonantajata. Kun sattui joku kappale, joka erittäin miellytti Ainia, pyysi hän, että lukisin sen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siihen minäkin olin halukas, sillä lukemisen suhteen erittäin pelkäsin kaikkea hutiloimista.
III.
Kun selitin sepälle, ettei Ainin tarvitse naitunakaan jättää kotiaan, suostui hän liittoomme — ja sillä oli onneni vahva perustus laskettu. Tyytymättömyyden ja yksinäisyyden mustilla hengillä ei ole minun suhteeni enää mitään sanomista. Mieleni on reipas, kun lähden reppuneni ja koukkusauvoineni kotoa pois virkaani hoitamaan ja kun illoin yksin istun kirjan ääressä, ei yksinäisyyden tunne voi tunkeutua sydämmeeni. Kotiin jääneen vaimoni kuva täyttää nimittäin sydämmeni joka sopukan eikä päästä sinne mitään outoja, vieraita tunteita, jotka haitallisesti vaikuttaisivat mieleni tilaan.
Kirjansitojan toimen ohessa olen ruvennut kaupustelemaan kansantajuista, helppohintaista kirjallisuutta. Voitto ei ole suuri, mutta jonkun pennin lisä siitäkin on talouteemme. Sitäpaitse, kun kirjallisuus yleensä on minulle kovin rakas, en katso suurin aineellisiin etuihin. On siinäkin jo palkintoa, kun saan olla joka päivä tekemisissä kirjain eli lempilasteni kanssa. Pelkkä kirjan näkeminen jo saattaa minut hyvälle tuulelle ja — vaimoani lukuunottamatta — en kenenkään tuttavuuteen pyri niin innokkaasti kuin kirjain. Painomusteen tuhraus minut pitää puustavin mukaan hengissä.
Veljeni on rikastunut uposti ja rikastuu yhä vielä. Hänen lapsensa käyvät herrasväen kuosiin puettuna ja vaimollaan on kirjavia sulkia hatussa. Emme käy toistemme luona ja kun maantiellä satumme vastakkain, käy puheemme lyhyesti — meillä on kummallakin omat, erilaiset mielitekomme. Kerran veljeni esitteli minulle, että muuttaisin kirkolle ja avaisin siellä kangaskaupan. Siihen voisin mukavasti yhdistää paperi- ja kirjakaupan ja ehkä vielä jonkun muunkin liikkeen haaran. Hyväksyin kyllä hänen tuumansa aatteiden suhteen hyväksi, mutta ainakaan niin kauan kuin Ainin isä elää, on se mahdoton käytännössä toteuttaa. Sitte vastaisuudessa ja kun olen enemmän kyllääntynyt kyläkoulun opettajan työhön, voi tuumasta tulla tosi.
Aini on ruvennut pitämään kylän lapsille pyhäkoulua. Häntäkin huvittaa opetustoimi ja minä olen ylpeä, kun kykenen antamaan hänelle opetusopillisia neuvoja. Kun läheisimmillä lukupiireillä ollessani pistäyn kotona, kertoo hän minulle huomioistaan, kokemuksistaan, ja silloin on minun vuoroni oppia häneltä.
Kenenkään kuolevaisen kanssa en vaihettaisi kohtaloani. En luopuisi asemastani, vaikka eteeni tuotaisi kaikki kulta ja hopea, mitä maailmassa löytyy. Reppuineni ja koukkusauvoineni astellessani kaukaista syrjäkylää kohden, olen onnellisempi ruhtinaita ja maan valtiaita.
Elämä kokonaisuudessaan viehättää minua. Harmaa vuoren selkä, hiilenpalanen, kurjan näköinen paimenpoika, maankuljeksija… kaikki kiinnittää huomiotani ja kaikki antaa minulle täysin sylin miettimisen aihetta. Ei kulu yhtään hetkeä, jolloin ei ajatukseni tunkisi tähän tai tuohon kohtaan ja aina löytyy sieltä jotaki uutta, jota en ennen huomainnut, aina on tämänpäiväinen huomioni eilistä terävämpi, täydellisempi.
Aini on onnellinen vaimo ja äiti. Hänen isänsä takoilee pajassa ja luulen ettei ukko vielä vuosikymmeneen luovuta vasaraa nuorempiin käsiin. Minäkin toivon hänelle pitkän jonon elon päiviä, sillä kirkonkylä ja kangaskauppa ei voi hurmata minua hävittämään nykyistä onneani.
Äitini kuvan ympärille olen tehnyt korupuitteet. Salintapaisen huoneuksen peräseinällä rippuu kaksi taulua, toinen esittää vaimoani, toinen äitiäni. Kumpi niistä on minulle rakkaampi, on vaikea itsenikin sanoa. Eikä semmoista kysymystä ajatukseni usein laadikaan. Kun seisahdan taulujen eteen, rapisee kaikki vähäpätöisyys olennostani… ja ainoastaan se, mikä on hyvää, jaloa ja puhdasta, nousee kuohuvirran tavoin sieluuni.